Дача – venäläisyyttä parhaimmillaan

Venäjälle tyypillinen datsa-kulttuuri, jonka voisi sanoa muistuttavan suomalaista kesämökillä oloa, on jotain, mitä ei täysin voi ymmärtää kokematta sitä. Ei perinteistä suomalaista kesämökkikulttuuria, ei myöskään suoraan siirtolapuutarhameininkiä – vaan jotain siltä väliltä. Sain itse kokea tämän kulttuuri-ilmiön, kun  ystäväni Sven venäjänkielenryhmästä kutsui ryhmämme hänen tyttöystävänsä datsalle.

Aloitimme matkamme Baltiskayan juna-asemalta, josta ostimme edulliset 60 ruplan (alle kahden euron) opiskelijahintaiset liput. Tässä lähijunassa penkit olivat puuta ja ilmastointi tuskin auki pysyvä ikkuna. Erilaiset ”myyjät” kaupustelivat vaunussa hammasharjoista puutarhatyökaluihin aina kirjoihin ja sateenvarjoihin saakka. Matkustettuamme noin puolitoista tuntia saavuimme Siverskajaan, noin Lieksan kokoiseen, reilun 10 000 asukkaan kaupunkiin. Neuvostoliiton aikana merkittävä lentäjiä Puna-armeijalle kouluttanut kaupunki on nykyään melko vaatimaton, joskin erittäin suosittu datsapaikkakunta.

Kävelymatkalla datsalle poikkesimme paikallisessa kaupassa, jossa täydensimme ruokavarastoa ja ihailimme valikoimien laajuutta. Venäjälle tyypilliseen tapaan kaupassa työskenteli useita eri myyjiä, joista jokainen hoiti oman tonttinsa; yksi myi alkoholia, toinen lihaa, kolmas leipää ja niin edelleen. 

Pikkukaupan valikoimaa...

...ja tuttuja kauppakasseja

Perillä tutustuimme paitsi paikkaan itsessään, saimme myös nauttia venäläisestä vieraanvaraisuudesta. Isäntämme Sven esitteli paitsi datsan, myös keskeneräisiä rakennusprojektejaan ja suunnitelmia viljelysten aloittamisesta. Nautimme myös kevyen välipalan ennen illan pääruokaa, joka tarkoitti useampaa salaattia, kalaa, sieniä, lihaa, juustoja, leipää ja tietenkin suolakurkkuja. Oli melko hämmentävää vain ”olla”, sillä naisten tehtäväksi kuului hoitaa tarjoilu – miehet hoitaisivat sitten illemmalla grillauksen. 

Дача

Otos välipalasta kattauksen ollessa vielä kesken

Tämän jälkeen lähdimme tutustumaan lähimaisemiin tehdäksemme tilaa tuleville herkuille. Myös täällä näkyi venäläisen yhteiskunnan jyrkkä eriarvoisuus. Toisille datsa on henkireikä, jonka avulla selviää läpi pitkän talven pienissä ja ahtaissa asunnoissa suurkaupunkien sykkeessä. Toisille taas datsa on yksi monista varallisuuden näyttämistavoista, johon panostetaan pakollisen katumaasturi humveen tai escaladen lisäksi. Maisemat jokatapauksessa olivat mieltä rauhottavia ja en ihmettele ollenkaan, miksi niin moni venäläinen viihtyy luonnon rauhassa.

Pääruoaksi grillasimme perinteistä venäläistä ulkoruokaa eli shaslikejä,vartaita. Lisukkeet olivat tälläkin kertaa erinomaiset ja en äkkiseltään keksi mitään, mitä pöydästä olisi puuttunut. Juomakulttuuri näkyi myös hyvin ruokapöydässä useiden puheiden ja tietenkin vodkan muodossa.

Shaslikit ja kasvikset tulilla

Venäjänkielenryhmäni

Datsa-kulttuuri onkin erilaisuudessaan samankaltaista kuin Suomessa – mökillehän tullaan nimenomaan tekemään töitä, eikä lepäilemään! Venäläiset ovat erittäin ystävällisiä ja kestitsevät vieraita ylpeydellä. Datsa on paikka, jonne paetaan viikonloppuisin heti kevään tultua pitkälle syksyyn saakka. Kaiken kaikkiaan kokemus olikin varmasti yksi mieleenpainuvimmista, mitä olen tähän saakka Venäjällä kokenut.

Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto!

Niin tai siis Venäjän federaatio. Voitonpäivän kunniaksi koko kaupunki oli koristeltu ja lähes jokaisella vastaantulevalla rintaa koristi patriotismia kunnioittava koriste. Hymni raikui silti entisen sävelen mukaan Pietarin palatsiaukiolla, jonka jälkeen sotilaat alkoivat marssinsa aukiolta kohti Nevski prospektia. Kohokohtana tietysti vanhat puna-armeijan ajoneuvot, jotka näyttivät kaikelle kansalle sotilasvallan mahtia. Kaiken kaikkiaan näyttävä paraati, joskin kalusto oli kaikkea muuta kuin uutta. Hieman erikoista on myös se, että itse päätapahtuma on tiukasti eristetty vain kutsuvieraiden ja kenraalien nähtäväksi.

Säiden puolesta erittäin lämmintä viikkoa jatkoi Puolue ry:n ekskursio Pietariin. Vein keskiviikkona porukan Berbuda nimiseen baariin, joka kuuleman mukaan on Ville Haapasalon lempiravintola Pietarissa. Persoonallinen paikka, joskin musiikki oli keskustelua ajatellen aivan liian kovalla.

Seuraavana päivänä osallistuin ekskursiolle Pietari-Paavalin linnoitukseen tutustumalla. Jänissaaressa oleva linnoitus on komea näky, jonka tutustumiseen saa käytettyä halutessaan runsaastikin aikaa. Vanha vankila tuli silti tarkastettua, sekä tsaarien hautapaikkana toimiva kirkko. Erityisesti tsaarien hautapaikkana toimiva kirkko oli mieleenpainuva paikka. On jotenkin erikoista ajatella, että yhtä ajanjaksoa hallinneet henkilöt ovat kaikki perheineen samassa paikassa.

Tsaarien hautapaikkana toimiva kirkko

Lev Trotskin vankiselli

Korkeakulttuurista pääsin nauttimaan vajaa kuukausi sitten ostetuilla lipuilla Marinski-teatteriin. Lauantaipäivä huipentui Joutsenlampeen, jossa kärjistetysti prinssi etsii elämänsä rakkautta, joka osoittautuu ilkeän ruhtinaan loitsimaksi joutseneksi. Rakkaus voittaa luonnollisesti kaikki esteet ja paha saa palkkansa. Mielenkiintoista kyllä, tarinasta sai hyvin selvää myös kaltaiseni vähemmän (ei siis kertaakaan aiemmin) baletissa käynyt henkilö. Tanssia, näyttäviä loikkia ja orkesteri taustalla. Avot! 

Marinski-teatterin katsomoa, sekä tsaarin katsomo

Arki on osaltani jatkunut samaan malliin. Koulua, salia ja satunnaisen epäsatunnaisia muita tapahtumia. Muutaman kerran olen myös kohdannut arkisia hajoamisia. Hanaveteen ei tohdi koskea ja ostamasi vesi on maistunut kämppiksille. Pieni ja arkinen asia, mutta kyllä olisi kahvi maittanut minullekin. Niin ikään olen oppinut arvostamaan tiskaamista aivan uudella tavalla. Se tunne, kun tulet nälkäisenä luennolta, eikä puhtaita ruoanlaittovälineitä ole lainkaan. Hajottavaa niin ikään.

Vajaa puolitoistakuukautta jäljellä ja mikäs täällä ollessa – säät ovat olleet viimeiset pariviikkoa erittäin lämpimät. Omasta mielestäni venäjän kielen taito on yleisesti tarkasteltuna parantunut huomattavasti lähtötasosta ja ehkä tärkeimpänä rohkeus käyttää venäjää on lisääntynyt huomattavasti.

Retusaari ja Petroskoi

Venäjän juhlapäivien vieton erikoisuuksiin voisi sanoa työpäivien siirtämisen viikonloppuihin, jotta keskellä viikkoa oleville vapaapäiville saadaan ”pidempi” vapaa. Meidän venäjänryhmämme ei vappua edeltänyttä maanantaita tehnyt vapaaksi aiempana lauantaina. Sen sijaan opettajamme johdolla suoritimme luokkaretken, jossa tutustuimme nähtävyyksiin. Meillä kaikilla oppilailla oli myös yksi kohde, josta kunkin piti kertoa venäjäksi niin sanottua turistitietoa.

Itse vappupäivänä tiistaina lähdin yhdessä muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa Pietarin edustalla olevalle vanhalle linnoitussaarelle, jossa on Kronstadtin (Retusaari) kaupunki. Nykyään saarelle pääsee Pietaria suojaavaa tulvapatoa pitkin, jota päällystää useampikaistainen moottoritie. Pietariin kuuluva, noin 45 000 asukkaan kaupunki on kokonaisuudessaan näkemisen arvoinen osa Pietarin historiaa ja sen satamissa majailee tänäkin päivänä Itämeren laivaston aluksia. Kaupunkiin tutustuttuamme vietimme vappupiknikkiä puistossa, jossa esittelimme suomalaista vappua muille vaihtareille siman, shampanjan, serpentiinin ja erilaisten herkkujen muodossa. 

Satamasta löytyi aluksia taistelu-laivoista sukellusveneisiin saakka

Vappupiknik

Tämän viikon maanantaina päätimme lähteä porukalla tutustumaan Karjalan tasavallan pääkaupunkiin Petroskoihin! Matkaseurana oli tietenkin Heta ja Sini, sekä uudempana tuttavuutena Marja. Hetken mielijohteesta alkanut matka taittui kätevästi junalla, joka saavutti 400 kilometrin päässä olevan kaupungin reippaassa seitsemässä tunnissa! 

Petroskoin pääkatu rautatieasemalta päin

Petroskoihin saavuttuamme etsimme ensi töiksemme edullisen hotellin. Tämä onnistui helposti, sillä mentyäni kahvilaan kysymään edullista majoitusta kahvilan työntekijä lähti opastamaan meitä kysellen samalla kuulumisia. Ystävällistä! Itse hotellissa matkaseura koki varmasti muutaman kerran sydämentykytyksiä, sillä kaikkien dokumentit eivät olleet täysin kunnossa. Useamman keskustelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan, että olemme ihan turisteina liikenteessä ja majoittuminen oli vihdoin kunnossa. Illalla suoritimme myös kaikessa päättömyydessään talviturkin heittämisen Äänisen aalloissa, joka painui mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

Seuraavana päivänä tutustuimme kaupunkiin kaikessa rauhassa, sillä nähtävyyksien tulvaa ei päässyt syntymään. Hieman haikea mieli tuli Karjalan kulttuurin museossa, jossa museon työntekijä kyseli josko olisimme Joensuusta. Hän etsi kauan sitten Suomeen Joensuuhun muuttanutta serkkuaan ja vaikutti aidon surulliselta. Tämä oli jollain tapaa erittäin koskettavaa.

Kaiken kaikkiaan Petroskoi oli käymisen arvoinen paikka, joskin kaksi päivää oli ehkä liikaa. Itse kaupunki oli vajaan 300 000 asukkaan kokonaisuus, mutta Pietariin ja Moskovaan verrattuna vaatimaton. Pääkatu ja pari puistoa, siinä se hyvin pitkälti oli. Ehkä mieleenpainuvinta olikin se, että lähes joka ravintolassa oli suomenkieliset menut ja Suomi-ravintolassa jopa henkilökunta osasi suomea! Ollapa siinä sitten ”turistia”. 

Suomi-ravintola

Ps. Pari t-paita keliä jo takanapäin, tästä on hyvä jatkaa!